13 10

Iltaa myöten ahdistustilat ovat kasvaneet. Pari viime päivää ovat olleet lohdullisen tunnottomia. Nyt tunto alkaa palata ja sitä myötä ahdistuminen pienimmistäkin asioista. Yritän saada itseni asettumaan, että suurin osa siitä on vain oman kontrollini ulkopuolista. Minun ei tarvitse välittää kenenkään tekemisistä, mielipiteistä, ajatuksista ja tunteista tällä hetkellä. Yritän muistuttaa itseäni siitä, miten kaikki tämä on tässä, miten elämäni koostuu aina vain tästä mitä on naaman edessä. Olen siis kirjoittanut ja kirjoitan kunnes väsyn niin että voin nukkua.

Rahat voivat loppua, ystäviä en uskalla nähdä, sosiaalinen elämä on tyhjää ja onttoa.. Joo, kyllä tässä ollaan ihan kaiken alussa edelleen tai taas.

Pelkään nukkumista, koska pelkään ahdistukseen heräämistä. Tuo ahdistukseen herääminen laukaisi nykyisen tuhoisan masennusromahdukseni. Jouduin istumaan ambulanssissa. Istumaan Acutassa saamatta hoitoa yli 5 tuntiin. Jouduin kävelemään rikkonaisissa kengissä Tampereella kolmelta yöllä, miinus-lämpöasteilla, ajatukset itsemurhan puolella. Jouduin kuulemaan, että olen vain manipuloinut itsemurhapuheellani itselleni läheisyyttä. Jouduin kävelemään toisen kerran, ja vielä pidemmän matkan, takaisin kotiini. Voin sanoa, että monella muulla ihmisellä olisi jo silmukka kaulassa.

Tietenkin, kannan kaikesta tuosta vain syyllisyyttä. Jossain kaiken tämän äärilaitamilla tunnen, että minua on kohdeltu väärin ja kohtuuttomasti. Että olen taas ajautunut olemaan uhrina yksisuuntaisessa 'suhteessa.' En tiedä missä totuus sijaitsee. En jaksaisi välittää. Suurelta osin olen kokenut toimineeni varsin vastuullisesti kaikissa käänteissä, pyyteettömästi. Olen pistänyt omia tarpeitani taka-alalle antaakseni toiselle lohtua.

Tässä sitä nyt ollaan taas; pimeässä ja itsekseen. Annan itselleni luvan tuntea nämä katkeruuden tunteet. Mutta en suostu enää elämään kuten ennen. En halua enää sitä tulevaisuutta joka on jo nähty monet kerrat.

Ei noita asioita nyt auta puntaroida. Elämä on sotkuista ja sekavaa ja rauhan saa lopulta kaikessa vasta ajan kanssa. Mikään tunne ei ole lopullinen, tai näin Rilke taisi todeta.

Kuinka suuri kontrasti onkaan oman elämäni ja useimpien välillä; Näiden työssäkäyvien ja ahkerien ihmisten välillä. Kuinka nopeasti kaikkien meidän tilanne voikaan silti muuttua. Miten ylimielisesti ajattelemme että kaikki on hyvin. Emme tunne myötätuntoa. Karttelemme heikompiosaisia ettei tarvitsisi kohdata häpeää. Elämme onnettomilla tavoilla koska emme suostu ylittämään ylpeyttämme.

Ennemmin vaikka kuolemme viinaan, huumeisiin, kuin nöyrrymme toisten autettavaksi. Ennemmin vedämme yksin yksinäisyydessämme kamaa ja päädymme hyväksikäyttösuhteisiin, kuin että otamme vastuuta itsestämme ja menemme auttavien keskuuteen. Häpeä ja stigma näissä asioissa on valtava!

Lähinnä vain itsensä kanssa voi elää paremmin.

Huomenna minä menen lääkäriin. Kaikki etenee hitaasti, mutta etenee kuitenkin.

Sinä itse teet työn, toiset ihmiset tukevat sinua siinä. Masennukseen ei ole olemassa pikaliimaa; Sen kanssa on vain opittava elämään niin, ettei tuhoa toisia ja itseään.

Herkästi oppii ajattelemaan, että kunpa toiset vain korjaisivat minut. Mutta se on tuhoava asenne. Kyse on vastuuseen kasvamisesta. Se on vaikeaa työtä, surullista työtä, yksinäistä työtä.

Stigma masennuksen ympärillä on valtava. Mutta mielestäni se tulisi ymmärtää sairautena siinä missä useimmat muutkin sairaudet ovat. Hoitokeinot ehkä vaihtelevat; jotkut tarvitsevat lääkkeitä, jotkut puhetta, useimmat molempia hetkestä toiseen.

Kuinka vaikeaa onkaan puhua masennuslääkkeistä pöydällä menettämättä toista ihmistä.

Olen ihminen joka ansaitsisi ihmisellistä kohtelua.

Olen arvokas itsenäni.

Olenhan?

12 12 2016

Heräsin tänään. En saanut hoidettua läheskään kaikkea mitä piti, mutta kuitenkin yritin. Tässä tilassani vaatteiden päällekin saaminen on jo suoritus. Elämästä tulee pienten eleiden tanssia; Nyt kävelin keittiöön ja join vettä, nyt pistin paidan päälle. Puhelimella soittaminen on uskomaton suoritus.

Olotila on tyhjä ja ontto, ja sen onttouden pohjalla on ahdistus. Jos en keskity tekemiseen, ahdistus ottaa vallan; alan miettiä viime päiviä, ihmisten tunteita, sitä mitä minun olisi pitänyt tehdä.. alan miettiä asioita joihin en voi vaikuttaa enää. Paha juttu masennuksessa. Joten pitää keskittyä tähän mitä voin tehdä, istua ja kuunnella pelivideoita netissä, tai siis kuunnella kahden ihmisen puhetta.

Hetken kuluttua ruokaa. Siskoni soitti. Kerroin aloitteellisesti tilanteestani. Tärkeintä oli lähinnä kuulla jonkun ääntä.

Tiedostan, että en kestä tyhjyyttä edelleenkään. En kestä sitä, ettei mitään tapahdu. En kestä sitä, että ei ole suuntaa joka ei olisi kaunis, massiivinen, totaalinen, kaikenkattava. Tahdon kaiken ja kaikesta muserrun. On siis yritettävä elää nyt pienesti.

Tässä tilassani ei ole mitään hävettävää. Minut on polkaissut pohjalle uskomattoman voimakas masennuksen hyökyaalto. Olen myös ollut uskomattoman vahva pitkään. Pari viime vuotta olen selvinnyt lähes ilman mitään ulkoista apua vaiheista, jotka olisivat voineet murhata minut oman käteni kautta.

Tietenkin, olen ollut itsekeskeisen typerä tuossa toiminnassani, tiedostan sen. Mutta ei ole varaa vaipua tähän syyllisyyteen. Syyllisyys on olemassa, mutta se ei saa määrittää minua. Olen kaikissa tilanteissani lopulta pyrkinyt parhaaseen, enkö?

Stigma tämän kaiken ympärillä on tietenkin valtava. Siksi on kai luovittava ihmisten läheisyyteen jotka siitä stigmasta kärsivät. Kaipaan vertaistukea, sitä, että tulen ymmärretyksi.

Olen tehnyt ja kokenut kauniita asioita tästä kaikesta huolimatta. Tässä vaiheessa se kaikki tuntuu olevan jotain hyvin kaukaista, hyvyys. Tai ehkä voitaisiin puhua jotenkin epäkonkreettisesta läsnäolosta. Näen ne asiat mielessäni, mutta ne menevät lävitseni tunteellisesti. Kaikki on syvässä haamutilassa.

On valtavan pitkä aika odottaa huomisen lääkärikäyntiä. Mutta olen kiinni siinä, mitä tarvitsen. En ole tyhjän päällä. Minusta välitetään, vaikken ymmärräkään miten tai miksi. Eikä tarvitsekaan.

11 12

Tämän kirjoittaminen on vaikeaa. Aloittaminen on aina. Etenkin nyt, kun oma mieleni on niin herkässä tilassa, että kaikki sen omiin pyörteisiin syventyminen jotenkin pyöräyttää myllyä, jonka liikkeen tahtoisin olevan rauhallista.

Tämän blogini sisältö tulee kattamaan kamppailuni kroonisen masennuksen kanssa. Olen 30-vuotias mies, asun Tampereella, työtön ja kaikinpuolin tällä hetkellä elämässäni epäonnistunut tapaus lienen.

Ainoa, missä en ole epäonnistunut, lienee tämä : kirjoittaminen.

Asun yksin. Olen asunut siitä saakka, kun erosin viimeisestä pitkästä suhteestani noin kolmisen vuotta sitten. Tämä asunto on muodostunut itselleni ajoittain kuin katakombiksi; masennuksen vaikeimpina hetkinä olen ajatellut ja visioinut, miten ruumiini voisi lojua täällä päiväkausia, kunnes kenties haju toisi lopulta poliisit paikalle.

En tee elämässäni mitään. Tai teen, mutta ei voida puhua säännöllisyydestä. Olen ollut tuuliajolla jo hyvin pitkään, ja jollakin tapaa olen myös oppinut nauttimaan siitä. Tuo tuuliajolla lentäminen käy hyvin yhteen masennukseni aaltojen kanssa. Olen oppinut nauttimaan siitä, miten voin paeta masennuksesta jonkin täysin tuhoontuomitun aktiviteetin pariin. Sosiaalisista suhteista on tullut minulle jonkinlainen sairas lohtu ja lääke; tämän olen tunnustanut viimeisen vuoden aikana.

Tuntuu usein, että olen hyväksikäyttänyt lukemattomia ihmisiä tämän epätoivoisen olemassaoloni hetkelliseksi karkottamiseksi. Kuinka vähän toivoa onkaan ollut tulevaisuudesta enää parina viime vuotena! Olen muodostunut sisältäni hyväksikäyttäjäksi ja manipuloijaksi, aivan kuin tiedostamattani.

On järkyttävää huomata tämä käytösmalli, reflektoida sen vaikutuksia kaikkiin kuluneisiin suhteisiini...! Miten tahtoisinkaan hautautua siihen, häpeään. Syyllistään itseäni edelleen, yhä uudelleen. Mutta häpeä on juurikin ollut aina suloisin myrkkyni. Mitäpä en olisi tärvellyt saadakseni hävetä itseäni. On yritettävä vastustaa sen vaikutusta ja vetovoimaa.

Tässä on kysymys jostakin niin mutkikkaasta asiayhteyksien kytköksestä, että niiden availuun menee vuosia. Toivon mukaan pian aloittamani terapia soisi edes lohtua ja toivoa.

Sisimpäni tuntuu samaan aikaan tyhjältä ja pelon täyttämältä. Pakenen tällä hetkellä yksinäisyyttä tähän kirjoittamiseen. Mutta minun on myös yritettävä tulla osaksi maailmaa.. Onko jo liian myöhäistä, olenko käyttänyt kaiken aikani turhaan? Ei, ei se saa niin mennä.

Olen näiden kuluneiden vuosien aikana luonut vision onnellisuudesta, jota haluaisin kokea, jos masennukseni ei sitä tuhoaisi: Se onni olisi sellaista, jossa joku ihminen rakastaa minua niin tylsästi kuin mahdollista. Minun sairauteni kanssa ei voi leikkiä suurilla tunteilla, vaikka työni virallisesti niitä sisältääkin. Ei, minun rakkauteni olisi sellaista, jossa minut peitellään vuoteeseen ja minä voin olla hiljaa siinä jonkun lähellä kunnes nukahdan. Vain sellaisesta voin toivoa. En tiedä voiko se toteutua. On niin turha toivoa rakkautta tässä vaiheessa, kun tunne-elämäni pyörii edelleen vanhoilla rattailla.

On kuitenkin yritettävä nähdä elämää positiivisemmin. Kenties tässä, näillä sanoilla, voin sen tehdä. Sanoissani voi olla valoa itselleni. Niiden on oltava sitä. Tällä hetkellä kirjoitan kuin paniikissa, pelkään pysähtyä, koska pysähtyminen tarkoittaa tuskan aukeamista. Mutta on oltava tässä nyt näin.

Miten minua itkettääkään! Miten onnistun antamaan itselleni anteeksi menneisyyteni, joka on minulle auennut? Miten joku toinen voisi sen tehdä?