Tämän kirjoittaminen on vaikeaa. Aloittaminen on aina. Etenkin nyt, kun oma mieleni on niin herkässä tilassa, että kaikki sen omiin pyörteisiin syventyminen jotenkin pyöräyttää myllyä, jonka liikkeen tahtoisin olevan rauhallista.
Tämän blogini sisältö tulee kattamaan kamppailuni kroonisen masennuksen kanssa. Olen 30-vuotias mies, asun Tampereella, työtön ja kaikinpuolin tällä hetkellä elämässäni epäonnistunut tapaus lienen.
Ainoa, missä en ole epäonnistunut, lienee tämä : kirjoittaminen.
Asun yksin. Olen asunut siitä saakka, kun erosin viimeisestä pitkästä suhteestani noin kolmisen vuotta sitten. Tämä asunto on muodostunut itselleni ajoittain kuin katakombiksi; masennuksen vaikeimpina hetkinä olen ajatellut ja visioinut, miten ruumiini voisi lojua täällä päiväkausia, kunnes kenties haju toisi lopulta poliisit paikalle.
En tee elämässäni mitään. Tai teen, mutta ei voida puhua säännöllisyydestä. Olen ollut tuuliajolla jo hyvin pitkään, ja jollakin tapaa olen myös oppinut nauttimaan siitä. Tuo tuuliajolla lentäminen käy hyvin yhteen masennukseni aaltojen kanssa. Olen oppinut nauttimaan siitä, miten voin paeta masennuksesta jonkin täysin tuhoontuomitun aktiviteetin pariin. Sosiaalisista suhteista on tullut minulle jonkinlainen sairas lohtu ja lääke; tämän olen tunnustanut viimeisen vuoden aikana.
Tuntuu usein, että olen hyväksikäyttänyt lukemattomia ihmisiä tämän epätoivoisen olemassaoloni hetkelliseksi karkottamiseksi. Kuinka vähän toivoa onkaan ollut tulevaisuudesta enää parina viime vuotena! Olen muodostunut sisältäni hyväksikäyttäjäksi ja manipuloijaksi, aivan kuin tiedostamattani.
On järkyttävää huomata tämä käytösmalli, reflektoida sen vaikutuksia kaikkiin kuluneisiin suhteisiini...! Miten tahtoisinkaan hautautua siihen, häpeään. Syyllistään itseäni edelleen, yhä uudelleen. Mutta häpeä on juurikin ollut aina suloisin myrkkyni. Mitäpä en olisi tärvellyt saadakseni hävetä itseäni. On yritettävä vastustaa sen vaikutusta ja vetovoimaa.
Tässä on kysymys jostakin niin mutkikkaasta asiayhteyksien kytköksestä, että niiden availuun menee vuosia. Toivon mukaan pian aloittamani terapia soisi edes lohtua ja toivoa.
Sisimpäni tuntuu samaan aikaan tyhjältä ja pelon täyttämältä. Pakenen tällä hetkellä yksinäisyyttä tähän kirjoittamiseen. Mutta minun on myös yritettävä tulla osaksi maailmaa.. Onko jo liian myöhäistä, olenko käyttänyt kaiken aikani turhaan? Ei, ei se saa niin mennä.
Olen näiden kuluneiden vuosien aikana luonut vision onnellisuudesta, jota haluaisin kokea, jos masennukseni ei sitä tuhoaisi: Se onni olisi sellaista, jossa joku ihminen rakastaa minua niin tylsästi kuin mahdollista. Minun sairauteni kanssa ei voi leikkiä suurilla tunteilla, vaikka työni virallisesti niitä sisältääkin. Ei, minun rakkauteni olisi sellaista, jossa minut peitellään vuoteeseen ja minä voin olla hiljaa siinä jonkun lähellä kunnes nukahdan. Vain sellaisesta voin toivoa. En tiedä voiko se toteutua. On niin turha toivoa rakkautta tässä vaiheessa, kun tunne-elämäni pyörii edelleen vanhoilla rattailla.
On kuitenkin yritettävä nähdä elämää positiivisemmin. Kenties tässä, näillä sanoilla, voin sen tehdä. Sanoissani voi olla valoa itselleni. Niiden on oltava sitä. Tällä hetkellä kirjoitan kuin paniikissa, pelkään pysähtyä, koska pysähtyminen tarkoittaa tuskan aukeamista. Mutta on oltava tässä nyt näin.
Miten minua itkettääkään! Miten onnistun antamaan itselleni anteeksi menneisyyteni, joka on minulle auennut? Miten joku toinen voisi sen tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti