Sinä itse teet työn, toiset ihmiset tukevat sinua siinä. Masennukseen ei ole olemassa pikaliimaa; Sen kanssa on vain opittava elämään niin, ettei tuhoa toisia ja itseään.

Herkästi oppii ajattelemaan, että kunpa toiset vain korjaisivat minut. Mutta se on tuhoava asenne. Kyse on vastuuseen kasvamisesta. Se on vaikeaa työtä, surullista työtä, yksinäistä työtä.

Stigma masennuksen ympärillä on valtava. Mutta mielestäni se tulisi ymmärtää sairautena siinä missä useimmat muutkin sairaudet ovat. Hoitokeinot ehkä vaihtelevat; jotkut tarvitsevat lääkkeitä, jotkut puhetta, useimmat molempia hetkestä toiseen.

Kuinka vaikeaa onkaan puhua masennuslääkkeistä pöydällä menettämättä toista ihmistä.

Olen ihminen joka ansaitsisi ihmisellistä kohtelua.

Olen arvokas itsenäni.

Olenhan?