Iltaa myöten ahdistustilat ovat kasvaneet. Pari viime päivää ovat olleet lohdullisen tunnottomia. Nyt tunto alkaa palata ja sitä myötä ahdistuminen pienimmistäkin asioista. Yritän saada itseni asettumaan, että suurin osa siitä on vain oman kontrollini ulkopuolista. Minun ei tarvitse välittää kenenkään tekemisistä, mielipiteistä, ajatuksista ja tunteista tällä hetkellä. Yritän muistuttaa itseäni siitä, miten kaikki tämä on tässä, miten elämäni koostuu aina vain tästä mitä on naaman edessä. Olen siis kirjoittanut ja kirjoitan kunnes väsyn niin että voin nukkua.
Rahat voivat loppua, ystäviä en uskalla nähdä, sosiaalinen elämä on tyhjää ja onttoa.. Joo, kyllä tässä ollaan ihan kaiken alussa edelleen tai taas.
Pelkään nukkumista, koska pelkään ahdistukseen heräämistä. Tuo ahdistukseen herääminen laukaisi nykyisen tuhoisan masennusromahdukseni. Jouduin istumaan ambulanssissa. Istumaan Acutassa saamatta hoitoa yli 5 tuntiin. Jouduin kävelemään rikkonaisissa kengissä Tampereella kolmelta yöllä, miinus-lämpöasteilla, ajatukset itsemurhan puolella. Jouduin kuulemaan, että olen vain manipuloinut itsemurhapuheellani itselleni läheisyyttä. Jouduin kävelemään toisen kerran, ja vielä pidemmän matkan, takaisin kotiini. Voin sanoa, että monella muulla ihmisellä olisi jo silmukka kaulassa.
Tietenkin, kannan kaikesta tuosta vain syyllisyyttä. Jossain kaiken tämän äärilaitamilla tunnen, että minua on kohdeltu väärin ja kohtuuttomasti. Että olen taas ajautunut olemaan uhrina yksisuuntaisessa 'suhteessa.' En tiedä missä totuus sijaitsee. En jaksaisi välittää. Suurelta osin olen kokenut toimineeni varsin vastuullisesti kaikissa käänteissä, pyyteettömästi. Olen pistänyt omia tarpeitani taka-alalle antaakseni toiselle lohtua.
Tässä sitä nyt ollaan taas; pimeässä ja itsekseen. Annan itselleni luvan tuntea nämä katkeruuden tunteet. Mutta en suostu enää elämään kuten ennen. En halua enää sitä tulevaisuutta joka on jo nähty monet kerrat.
Ei noita asioita nyt auta puntaroida. Elämä on sotkuista ja sekavaa ja rauhan saa lopulta kaikessa vasta ajan kanssa. Mikään tunne ei ole lopullinen, tai näin Rilke taisi todeta.
Kuinka suuri kontrasti onkaan oman elämäni ja useimpien välillä; Näiden työssäkäyvien ja ahkerien ihmisten välillä. Kuinka nopeasti kaikkien meidän tilanne voikaan silti muuttua. Miten ylimielisesti ajattelemme että kaikki on hyvin. Emme tunne myötätuntoa. Karttelemme heikompiosaisia ettei tarvitsisi kohdata häpeää. Elämme onnettomilla tavoilla koska emme suostu ylittämään ylpeyttämme.
Ennemmin vaikka kuolemme viinaan, huumeisiin, kuin nöyrrymme toisten autettavaksi. Ennemmin vedämme yksin yksinäisyydessämme kamaa ja päädymme hyväksikäyttösuhteisiin, kuin että otamme vastuuta itsestämme ja menemme auttavien keskuuteen. Häpeä ja stigma näissä asioissa on valtava!
Lähinnä vain itsensä kanssa voi elää paremmin.
Huomenna minä menen lääkäriin. Kaikki etenee hitaasti, mutta etenee kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti