Heräsin tänään. En saanut hoidettua läheskään kaikkea mitä piti, mutta kuitenkin yritin. Tässä tilassani vaatteiden päällekin saaminen on jo suoritus. Elämästä tulee pienten eleiden tanssia; Nyt kävelin keittiöön ja join vettä, nyt pistin paidan päälle. Puhelimella soittaminen on uskomaton suoritus.
Olotila on tyhjä ja ontto, ja sen onttouden pohjalla on ahdistus. Jos en keskity tekemiseen, ahdistus ottaa vallan; alan miettiä viime päiviä, ihmisten tunteita, sitä mitä minun olisi pitänyt tehdä.. alan miettiä asioita joihin en voi vaikuttaa enää. Paha juttu masennuksessa. Joten pitää keskittyä tähän mitä voin tehdä, istua ja kuunnella pelivideoita netissä, tai siis kuunnella kahden ihmisen puhetta.
Hetken kuluttua ruokaa. Siskoni soitti. Kerroin aloitteellisesti tilanteestani. Tärkeintä oli lähinnä kuulla jonkun ääntä.
Tiedostan, että en kestä tyhjyyttä edelleenkään. En kestä sitä, ettei mitään tapahdu. En kestä sitä, että ei ole suuntaa joka ei olisi kaunis, massiivinen, totaalinen, kaikenkattava. Tahdon kaiken ja kaikesta muserrun. On siis yritettävä elää nyt pienesti.
Tässä tilassani ei ole mitään hävettävää. Minut on polkaissut pohjalle uskomattoman voimakas masennuksen hyökyaalto. Olen myös ollut uskomattoman vahva pitkään. Pari viime vuotta olen selvinnyt lähes ilman mitään ulkoista apua vaiheista, jotka olisivat voineet murhata minut oman käteni kautta.
Tietenkin, olen ollut itsekeskeisen typerä tuossa toiminnassani,
tiedostan sen. Mutta ei ole varaa vaipua tähän syyllisyyteen. Syyllisyys
on olemassa, mutta se ei saa määrittää minua. Olen kaikissa tilanteissani lopulta pyrkinyt parhaaseen, enkö?
Stigma tämän kaiken ympärillä on tietenkin valtava. Siksi on kai luovittava ihmisten läheisyyteen jotka siitä stigmasta kärsivät. Kaipaan vertaistukea, sitä, että tulen ymmärretyksi.
Olen tehnyt ja kokenut kauniita asioita tästä kaikesta huolimatta. Tässä vaiheessa se kaikki tuntuu olevan jotain hyvin kaukaista, hyvyys. Tai ehkä voitaisiin puhua jotenkin epäkonkreettisesta läsnäolosta. Näen ne asiat mielessäni, mutta ne menevät lävitseni tunteellisesti. Kaikki on syvässä haamutilassa.
On valtavan pitkä aika odottaa huomisen lääkärikäyntiä. Mutta olen kiinni siinä, mitä tarvitsen. En ole tyhjän päällä. Minusta välitetään, vaikken ymmärräkään miten tai miksi. Eikä tarvitsekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti